sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Virpomisista ennen ja nyt

Tänään oli sitten se päivä, jolloin sai varautua ovikellon sointiin ja sitä seuraavaan virvontaan.

Opiskeluaikaan asuin Oulussa Linnanmaalla yhdessä muutaman tuhannen muun opiskelijan kanssa. Ekat vuodet meni kolmen hengen soluasunnossa ihan yliopiston yhteydessä olevassa kahdeksankerroksisessa talossa. Täällä kohtasin virpojat ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Ensimmäistä ihmettelin ja annoin banaanin kun muuta ei oikein ollut. Vartin päästä tuli toinen, jolle annoin sen viimeisen banaanini. Parin minuutin päästä tuli kolmas...väsynyttä opiskelijaa alkoi vähitellen potuttaa, kuuntelin kuitenkin kohteliaasti vielä tämän ja valittelin että, eipä ole nyt muuta annettavaa kuin hyvän Pääsiäisen toivotus. Tämän jälkeen en enää ovea avannut, vaikka ovikello kilkatti vielä ainakin puolikymmentä kertaa. Iltasella huomasin rappukäytävässä parilla ovella teipatun lapun jossa luku, "Ei virpojia eikä pullonkerääjiä". Hyvä idea. Paikalliset vekarat olivat oppineet, että opiskelijoille kertyy kämppiinsä runsain määrin tyhjiä pulloja. Niinpä pullonkerääjiä saatoi käydä ovella, yleensä maanantaina, useampiakin. Opiskelija hermo kiristyi pienistä.

Tänään oli jo eri tilanne. Oli varattu vähän karkkia ja hedelmiäkin on annettavaksi jos vaikka virpojia tulisi enemmänkin. Aamulla noin kymmenen maissa ovikello soi. Ovella oli pieni, vaalea, mustalakkinen tyttö. Kuin H. Potterin elokuvista. Pieni ääni sanoi "Saako virpoa?" Ja myönteisen vastauksen jälkeen tuli pienen tytön pienellä äänella "Virvon varvon tuoreeks terveeks....palkka mulle!" Äitinsä huolehti ihan vieressä. Saimme värikkään ja kauniin Pääsiäisrisun. Harmitti kun kamera ei ollut käden ulottuvilla. Palkaksi sai suklaakeksin ja lähti innokkaasti kävelemään naapuritalon suuntaan. Tämä ja pari muuta pikku virpojaa toivat mukavasti hyvää tuulta sunnuntaipäivään. Toisin kuin silloin opiskeluaikana. Vuodet muuttavat mieltä.